Pojalleni...

Mä tänään tajusin, ettei mun Jesse ole enää lapsi. Se ymmärrys siitä tuli aivan yhtäkkiä ja aivan oudolla ajalla. Kun jotain noin suurta minulle, sillä hetkellä tapahtui, tajusin että se tulisi vaikuttaan koko minun loppu tulevaisuuteeni.

Se kun elää ton hetken, vasta ihminen tulee ymmärtään asian. Mutta sillä hetkellä, minä koin, että tietty elämänvaihe tulisi päättymään. Ja se toi surua. Missä vaiheessa tämä hetki oli oikeasti tapahtunut? Missä minä olin ja mitä minä silloin tein? Mulla ei oo käsitystäkään!

Vielä eilen minä kuvittelin poikani kavereidensa kanssa leikkivänsä, mutta tosi asiassa ne leikit on kauan sitten jo leikitty. Ja mä tajusin vasta hetki sitten. Tuntuu, kuin minulta olisi mennyt ohi jotain sinun elämästä. Missä vaiheessa sä poikani kasvoit?

Nämä on niitä hetkiä, kun ihminen ymmärtää rakastavansa jotain niin suunnattomasti, ettei millään muulla sillä hetkellä ole mitään merkitystä.

Se minkälaista onnea sä tulet tuomaan nyt tämän kasvun myötä minun tulevaan, sen luot sä itse. Toivottavasti olen muistanut kertoa sinulle tarpeeksi usein, kuinka paljon sinua rakastan. Ja toivon sinulle parempaa elämää, mitä minä ehdin vuosikymmenen elää. Tällä hetkellä, minä en välitä omasta onnesta,  vain sinun onnella on merkitystä. Tämän pienen hetken minun elämästäni, minä halusin ainoastaan sinulle omistaa. Se ei ole yhtä paljon, mitä sinä olet minun elämääni tuonut, mutta se on vähintä mitä minä voin sinulle antaa.

Sinä olet antanut elämälleni merkityksen!