Minun tarinani, eikä kenenkään muu

parin viimeisen päivän tapahtumista kun perheeni luki blokini

Nyt kirjoitan viimeisten parin päivän tapahtumien vuoksi. Tämä mun bloki on nostattanu niin suurta kohua tässä meän epätavallisessa perheessä. Tietyt ihmiset haluaisivat, että poistaisin kaikki negatiiviset asiat ja yhteenotot mitä minulla on ollut mummin kanssa, mutta miksi mun pitäisi poistaa omasta elämänkerta tarinasta sellaiset asiat, jotka on tehneet minusta ihmisen joka vielä pari kuukautta sitten olin ja tehnyt ihmisen joka olen tänä päivänä? En mä ala vähätteleen tai valehteleen ihmisestä, jolla on ollut suuri merkitys mun elämässä.

 

Ja vaikka aikaisemmissa artikkeleissa olenkin sanonut paljon negatiivista mummista, niin heillä unohtuu se puoli tarinasta jota en ole edes kirjoittanut vielä. Eli se minkälainen "äiti hahmo" hän minulle on ollut nämä vuodet kaikesta paskasta huolimatta. Meillä on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta pojan takia olemme laittaneet erimielisyytemme syrjään ja toimineet perheen tavoin. Mä en siksi ala poistamaan blokistani tärkeitä asioita vain sen takia, etten vain pahastuttais kenenkään mieltä. Kun voisin kuitenkin verrata asiaa näinkin, miettivätkö he miltä minusta on silloin tuntunut kun menetin lapseni ja sen vuoksi sorruin päihteisiin. Ei kukaan heistä silloin kysynyt kertaakaan miten voin tai edes nostanut puhelinta soittaakseen mulle. Miksi siis minun pitäisi minun omasta elämänkerrasta poistaa heidät vain, koska he eivät tykkää lukemastaan.

 

Olen puhunut tämän tarinan kirjoittamisesta 11 vuotta ja niiden vuosien aikana jokainen heistä oisi voineet toimia toisin tai jättää tietyt asiat tekemättä, joista nyt sitten minulle itkevät. Joko tämä kertoo siitä, ettei yksikään heistä missään vaiheessa uskonut että vielä jonain päivänä minä kirjoitan oman tarinani tai siitä, etteivät he yksinkertaisesti välittäneet. Kuinkahan monta kertaa mä olenkaan kuullu kun poikani soittaa ja sanoo kun mummi huorittelee ja narkittelee taas äitiä, ja eilinen oli taas sellainen päivä. Se mikä tahtoo unohtua heiltä on, ettei mun pojan kuullen ja varsinkaan hänelle minusta mitään pahaa puhuta, vaan ne pidetään omana mielipiteenä. Olen tuostakin jo vuosia sanonut, mutta näköjään sama kun puhuis tyhjille seinille ja sitten ihmetellään että miksi minun poikani asettuu äitin puolelle, kun hänenhän kuuluisi heitä rakastaa enemmän, ainakin heidän mukaan. Mä oon aina pojalleni sanonut, etten hänen kuullen mummia hauku vaikka oisi ollut vuosien aikana vaikka ja mitä sanottavaa, mutten ole halunnut asettaa pojalleni aikuisten stressejä. J.J on kuitenkin joutunut koko pienen ikänsä käsitteleen sellaisia asioita joita ei yhdenkään lapsen kuuluisi tehdä.

 

Se miksi nyt kirjoitan tämän, on koska tiedän nyt ketkä tämän lukevat ja haluan painottaa vielä, etten kirjoita näitä asioita suutuksissa, kostona tai sen takia että haluaisin kellekkään minkäänlaista pahaa mieltä, vaan kirjoitan nämä asiat koska ne ovat olleet iso asia minun elämäni käännekohtia. Mä en pyytänyt ketään toimimaan minua kohtaan väärin menneisyydessä, joten se on hieman myöhäistä alkaa huutaan, ettei minulla ole oikeutta kirjoittaa näistä tai miksi haluan satuttaa. Mä en missään vaiheessa ole tarinaani näiden vuoksi kirjoittanut, vaan ensinnäkin tämä bloki on minun tapani käsitellä niitä asioita, koska aikaisemmin olen ollut liian turta tunteekseni mitään tai sitten olen turruttanut itseni, koska en ole halunnut tuntea sitä tuskaa mitä niistä tapahtuneista on aiheutunut. Kumpi on parempi tapa, tämä kirjoittaminen vai itsensä turruttaminen. 

 

Vasta noin kuukausi sitten mä huomasin, etten ole tuntenut sellaista ilon ja onnen tunnetta kun vuosikymmen sitten. Rakastuin vanhaan ystävääni Keppiin ja melkein jo vuorokauden päästä tajusin olevani aivan hullaantunu koko ihmisestä. En ollut tuntenut sellaista tunnetta yli 10 vuoteen. Lyhyessä ajassa, noin parissa viikossa koin sellaiset tunnekuohut mistä minulla ei ollut edes muistia, että ihminen voi tuntea tällä tavalla. Hänen työnsä takia koin sellaista ikävää, jonka vuoksi itkin, mutta itkin onnesta, koska kykenin tuntemaan niin, vaikka jokainen sekuntti hänestä erossa oli tuskaa. Ja jo muutaman viikon jälkeen sain kokea miltä tuntuu tulla jätetyksi ja sydämeni särjetyksi. Jonka jo osasin aavistaa kun viimeisen kerran katsoin häneen, tuli mulle rinnasta puristava tunne, mutten silloin vielä ymmärtäny miksi, koska meillä oli mennyt niin hyvin. Koko sen seuraavan eli viime viikon se sama tunne pyöri mun päässä ja kuinka itkinkään itseni uneen, koska en käsittänyt miksi? En missään vaiheessa ole tätä ihmistä mistään syyttänyt, vaan olen syyttänyt sitä joka minulle nämä elämän valttikortit on jakanut.

 

Mä vihdoin luulin että olin löytänyt sen saman onnen mitä olin tuntenut Ripen kanssa, enkä mä meidän yhdessäolon aikana kertaakaan saanut sellaista tunnetta ettei toinen välittäis vaan päinvastoin. Tai sitten mä en enää osaa vaan lukea niitä. Joka tapauksessa mä oisin voinut sen tuskan ja ne kyyneleet turruttaa sillä millä osaan parhaiten , mutta valitsin sen sijaan tämän kirjoittamisen. Ei mulla oo hajuakaan kauan tunnen tätä kaipuuta tai millä muuten voisin sitä lievittää tai itseltäni sivuuttaa. Siitä on liian kauan kun viimeksi tunsin näin. Mutta olen sanonut tämän aikaisemminkin, että ennemmin tunnen tuskaa kun olen täysin turta. Se kertoo, että minäkin vain olen ihminen, vaikka moni sitä muuksi väittääkin. Eihän narkomaanit ole ihmisiä.

 

Nykypäivänä alkoholismi niinkuin pyyhkäistään vaan pois, mutta kerran narkkari, aina narkkari. Kaksi täysin samanlaista sairautta, mutta muka vain toisesta voi parantua. Minä haluan ainakin todistaa itselleni, lapsilleni ja koko maailmalle ettei se tee kenestäkään parempaa ihmistä vain, koska ei ole koskaan koskenut huumeisiin. On lukemattomia asioita mitä itse en tekisi mutta ns. nämä normi ihmiset käyttävät hyväkseen. Kiristetään lapsilla puolisoita, mollataan lasten kuullen vanhempia, petetään, jne. Mun mielestä ihminen ei ole mitään ilman periaatteita ja vaikka tällainen toipuva narkomaani olenkin, niin tietyt asiat mitkä minulle on tärkeitä on kahden ihmisen välinen luottamus. On se sitten pariskunnan, äitin ja pojan tai ystävien. Ennemmin mä otan neulan käsivarteen, entä petän oman poikani, oman rakastettuni ja oman oikean ystäväni. Mutta kuten jotku sanoisi,mitä toi luulee tietävänsä ku se on pelkkä narkkari...

 

Tämä on minun elämäni ja minä olen sen käsikirjoittaja ja pääesiintyjä. Jos joku haluaa minun poistavan täältä vielä joitain tekstejä niin annan yhden neuvon: Ei muutaku koneelle ja omaa tarinaa kirjoittaan jos haluaa saada äänensä kuuluviin. Mä purin hammasta ja pietin turpani kiinni yli 10 vuotta, ainoastaan vain, jotta jonain päivänä sen teille ja koko maailmalle kertoisin. Nyt on mun vuoro ja tämä on minun tarinani!