Elänkö niin kiinni menneessä, etten uskalla päästää irti nykyhetkestä.
Mun piti kirjoittaa mun menneistä hetkistä elämästäni vuosien takaa, mutta miten voisin juuri tällä hetkellä kun mieli ja sydän elää tällä hetkellä vain viikkoja takaperin. Sanotaan, että kun parisuhde päättyy, niin toipuminen vie puolet sen ajan mitä suhde on kestänyt, eli tällä hetkellä minun tilanteessani mun ois pitäny viikossa jo unohtaa, mutta en tajua miksi en vaan pysty päästään irti? Ymmärtäisin jos puhuttais vuosia kestäneestä suhteesta, mut meidän suhde ei kestäny kahta viikkoa pidempään. Ja toiseksi, kaikki mun aikaisemmat parisuhteet jotka on kestäny vuosia, niin olen jo seuraavana päivänä unohtanu koko tyypin, enkä IKINÄ ENNEN ole kertaakaan itkeny miehen perään, EN IKINÄ!
Siksi olen miettinyt tässä, että mikä tästä ihmisestä teki minulle niin tärkeän ja ylitsepääsemättömän? Kyllähän me tunnettiin vuosien takaa n.20 vuotta, mut ihan vaan ystävinä. Sitten kului vuosia, ettei oltu missään yhteyksissä ja molemmat elivät omia elämiään. Olen yrittänyt miettiä pariakin vaihtoehtoa. Voisiko se johtua siitä, että hän oli Ripen parhaita ystäviä, ja kun en koskaan käsitellyt Ripen kuolemaa vaan aloin turruttaa sitä tuskaa päihteillä. Ja kun ensi kertaa vuosiin selvin päin rakastun ihmiseen joka tuo ne vanhat muistot esiin, niin yritän pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Tai kun kerran jo menetin hänet kun J.J syntyi ja hän joutui vuosi kausiksi vankilaan, jonka jälkeen samalla yhteydenpitomme katkesi, niin pelkäänkö, että menetän vanhan ystäväni uudestaan joka silloin oli minulle yhtä rakas kuin veli?
Sen verran ainakin tiedän, että pelkään menettäväni hänet kokonaan taas uudestaan. Jo pelkkä ajatus siitä, että yhteydenpitomme katkeaa vuosiksi saa minut voimaan huonosti. Sama koskee Planttaa, sain vihdoin vuosikymmenen jälkeen tämän kaksikon takaisin, ja pelkään että kadotan molemmat uudestaan. Ehkä ne käsittelemättömät tunteet kun Ripe kuoli ja poikien näkeminen vuosien jälkeen palautti osan minusta, mikä kuoli sinä päivänä. Ehkä sittenkin pelkään, että se minkä itsestäni löysin vuosien etsinnän jälkeen, kaikki ne tunteet, rakkaus, ikävä, suru, ilo ja onni... myös kadottaisin ne ja tuntisin itseni taas turtaksi. Moni psykologi olisi varmaan riemuissaan kun pääsisi tähän päähän sisälle, tai sitten ei. Onhan nuo vuosien aikana aika tiuhaan tahtiin vaihtunu, eikä niistä mitään apua ole ollut. Kyllä tämä kirjoittaminen voittaa terapian mennen tullen.
Toivon että molemmat jätkistä ymmärtävät kuinka rakkaita he molemmat minulle ovat ja ovat aina olleet. Tiedän että ihmiset kasvavat erilleen, rakentavat uuden elämän mutta minä elän vielä menneessä. Menneestä ei ole helppo päästää irti, varsinkin kun se on ollut yhtä raskas kuin mulla. Jotku katsoisivat parhaakseen unohtaa, ja niinhän minäkin tein vuosi kausia. Mutta nyt haluan vain muistaa ja elää niissä hetkissä, vielä edes hetken...en halua enää unohtaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti