Tyttäreni

Aloin eilen puhumaan 12 vuotiaasta tyttärestäni Katasta, eräälle ystävälleni, jonka olen tuntenut kahdeksan vuotta, ja olin ihmeissäni, kun tämä kysyi, että onko sinulla tytärkin? Sen jälkeen aloin miettimään, että nyt viimeisen vuoden aikana, useampi ihminen, jotka olen tuntenut jo vuosia, ovat kysyneet minulta samaa, kun olen alkanut Katasta puhumaan.

 

Siis mä olen tiedostanut sen itselleni, etten ole puhunut hänestä ulkopuolisille ihmisille juuri ollenkaan. Ainoastaan lähimmäisille ystävilleni. Mutta tämä on johtunut siitä, koska minulla meni vuosia, ennenkuin kykenin keskustelemaan hänestä samalla lailla, kuin pojistani, edes perheeni kanssa, koska se oli niin vaikea aihe minulla silloin keskustella. Vaikka mä rakastankin Katan sijaisvanhempia, ja pidän heitä perheenäni. Ja rakastan tytärtäni yli kaiken. Silti minulla kesti aikaa, hyväksyä tämä tilanne ensin itselleni, ja se oli monen vuoden prosessi. Ja olen niin onnellinen, että tästä perheestä on tullut minulle, kuin oma.

 

Minulla meni vuosia, ennen kuin uskalsin antaa itseni ajatella Kataa, kuin tytärtäni. Koska joka kerta, kun häntä ajattelin, se teki niin kipeää. Ja sen vuoksi en hänestä juuri kenellekkään puhunut. Pidin sen tunteen niin syvällä piilossa, jotta se ei vain satuttaisi minua.

 

Mä oon elämäni aikana kokenut niin paljon menetyksiä, ja joka kerta se on ollut yhtä vaikeaa. Ja sen vuoksi yritin jopa joksikin aikaa hänet unohtaa. Koska, silloin se pelkkä ajatuskin siitä, että minun tyttäreni kutsuisi jotain toista naista äidiksi, ja joku toinen nainen saisi kasvattaa hänet omanaan, viilsi minua sielusta niin, että koin sen aiheen paremmaksi ennemmin unohtaa, kun menettää ja rakastaa. Olemme Katan kanssa saatu rakennettua äiti - tytär suhdettamme syvällisemmäksi, mutta siinä meni vuosia, ennen kun näin kävi.

 

Mä muistan, kun olimme tässä jo jokin vuosi sitten yhdessä siskoni, poikieni ja tämän sijaisperheen kesken eräässä leikkipuistossa. Ja poikani ja veljeni kaksoset leikkivät Katan kanssa ja minä lähdin heidän kanssa trampoliineille hyppimään. Me oltiin aloitettu jo vuosia aikaisemmin tietenkin rakentamaan tätä suhdetta Katan kanssa, ja siinä leikkiessämme Kata huusi minulle, että - Äiti tule laskeen minun kanssa mäkeä, ja siinä samalla tuntui kun sydämeni olisi lyönnyt yhden ylimääräisen lyönnin.

 

Siis tiesinhän minä, että hän kutsui minua aina äitiksi, mutta se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun olin kuullut hänen sanovan niin minulle.  Silloin tajusin, kuinka paljon häntä rakastin, koska vihdoin uskalsin itseni antaa muistella häntä tyttärenäni. Mä blokkasin vuosi kausia, sitä ajatusta, että hän oli minulle yhtä rakas kun poikani, koska, joka kerta se söi sieluani, että en voinut häntä rakastaa kuin itse olisin halunnut.

 

Vaikka toi saattaakin kuulostaa raaalta, mutta ihminen ei voi ymmärtää, jos ei tiedä, mitä minä olen elänyt ja kokenut. Jokaisella ihmisellä on omat rajansa, mihin saakka antaa itseään satuttaa, ja minun lapset ovat aina olleet minun koko elämäni. Kun äitiltä viedään hänen ainoa tyttärensä, yksikään ihminen, joka tätä ei ole kokenut, ei pysty edes ymmärtämään, kuinka suuren rakkauden elämästään menettää.

 

Mä oon vihdoin päässyt sellaiseen pisteeseen elämässäni, että olen kyennyt hyväksymään tämän asian niin, että olen saanut antaa sellaiselle perheelle tyttären, joka ei itse lapsia kykene saamaan. Ja tämä posiitivinen ajattelu tapa on tuonut minulle turvaa, että uskallan antaa itseni Kataa rakastaa, kuin äidin kuuluukin, ilman että se minua satuttaa. Ja tämä on tuonut meitä yhteen enemmän, kun koskaan aikaisemmin. Ja olen kiitollinen tälle perheelle, että he ovat antaneet Katalle turvaa ja rakkautta, ja vanhemmat, joita kutsua isäksi ja äidiksi. Koska pääasia kuitenkin on, että Kata on onnellinen ja häntä rakastetaan.

 

Siltikin hän tulee aina olemaan minun tyttäreni. Ja saan, ja annan itseni häntä rakastaa, vaikka välillä etäältäkin. Pääasia, että hän itse tietää ja kokee, että hänellä on perhe myös kauempanakin, joka häntä aina rakastaa.