Tän mun elämänkerta blogin lisäksi, oon aloittanut vuosien tauon jälkeen uudestaan avaan tietoisuuttani ja " kolmatta silmääni " Enkelikoulutusten ja meditaation avulla. Mulla meni ensimmäiset kaksi kuukautta, että osasin hyväksyä ja päästää irti kaikesta pahasta, mitä mun menneisyydessä on ollut.
Mä en olisi aikaisemmin uskonut, että joskus pystyisin myös ymmärtämään ja hyväksymään, mitä joku niin rakas minulle silloin, niin pahaa kykeni tekemään. Meillä oli muuten ollut niin upea suhde monta vuotta. Ja luulin, että tultaisiin oleen aina yhdessä.mKoskaan en olisi uskonut, että joku, joka on luvannu rakastaa sua lopun elämäs, jättäisi ihmiseen, niin syvät arvet, että kantaa pelkoa sisällään lopun elämän.
Me lähettiin vain vuokraan keskustasta leffaa illaksi, ja bussista poistuessamme, miehelleni tuli puhelu, joltain hänen uudelta tuttavuudeltaan. Ja hänen piti vain käydä kylässä ja tulla kahden tunnin päästä kotia. Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen kaksi tuntia kestikin viisi vuorokautta. Ja seuraava vuorokausi, tulisi oleen, elämäni pahin painajainen.
Olin ystävättäreni kanssa kotona, ja tiesin, että hän tulisi kohta, ja pelkäsin jo odottaessani, koska eräs ystäväni oli juuri soittanut minulle. Mä sanoin ystävättärelleni monta kertaa, että älä please missään vaiheessa jätä minua hänen kanssaan nyt yksin. Mutta ei ehtinyt kun ovi aueta, ja mieheni heitti jo tätä ulos. Mä yritin päästä hänen mukaansa. Ja mieheni laittaessa ovea kiinni, liikutin huuliani äänettömästi...- Auta mua!
En ehtiny astua askeltakaan, käännyin vain ja tunsin lujan iskun päässäni ja tipahdin maahan. Jo siitä ensimmäisestä iskusta, menetin hetkeksi tajuntani, mutta hän läpsi kasvojani ja seuraavaksi kuulin: - Luuleks sä, että mä päästän sut näin vähällä.
Mieheni oli ollut koko viikon sekasin, muttei se ole mikään syy. Siitä alkoi seuraavat 12 tuntia silkkaa helvettiä. Ja sen 12 tunnin aikana menetin useamman kerran tajuntani hetkeksi, ja neljä tuntia on täysin pimeää. Niistä neljästä tunnista en muista tänäkään päivänä vielä mitään. Silloin tällöin on tullut mielikuvia, mutta niistäkään en ole varma, ovatko ne mielikuvat tulleet jonku painajaisunen myötä, vaiko totta.
Mulla oli koko kroppa ja pää täynnä isoja mustelmia ja patteja. Peiliin katsoessani, en tunnistanut enään edes omia kasvojani. Hiukseni olivat kuin punaisella värillä värjätty, vaikka oikeasti olin blondi. Mä olin aivan varma, etten koskaan enään tulisi näkemään kauniita lapsiani. Ja mä itkin sen vuoksi enemmän pelosta, kuin miltä se kipu tuntui jokaisen mailan iskun, lyönnin tai potkun seurauksesta. Se ajatus, etten saisi enää koskaan pitää poikaani sylissä, toi minuun pelkoa enemmän, entä ajatus kuolemasta, mutta se sama asia, loi minuun varmaan samalla sitä sisua.
Se oli kokonaiset 12 tuntia putkeen, yhtä mittaista kidutusta. Kun hän ei jaksanut enään nyrkeillä lyödä, hän alkoi potkia. Ja kun hän siihen väsyi, alkoi tuleen golf mailasta. Ja suuri osa niistä kohdistui päähän. Tottakai mä yritin maatessani maassa, käsillä suojella päätä. Ja sen vuoksi, vasen käteni oli pieniä hiusmurtumia sen seurauksesta täynnä. Edes vesilasia en pystynyt ensimmäisen viikon aikana pitään kädessä.
Muistan, kun usean iskun ja potkun myötä, itkin ja huutaen kutsuin äitiäni. Vaikka todellisuudessa tiesin, että hän on toisella puolella Suomea. Sen jälkeen voimani olivat niin loppu, etten enään edes jaksanut kivusta huutaa. Mä olin useaiden tuntien jälkeen, jo niin siitä kivusta turta ja henkisesti ja fyysisesti loppu. Ihan pienen pienillä voimilla pysyin tajuissani. Ja muistan kun maassa makaessani, katsoin seinälle ja vilkaisin kelloa. Kello oli 07.00 aamulla ja mieheni oli tullut kotia edellis iltana kahdeksalta. Mä olin jo niin väsynyt siihen kipuun ja olin ihan täysin loppu ja halusin, että hän jo vihdoinkin päästäisi minut kärsimyksistä. Nyt en tarkoittanu pakoa kotoa, vaan jotta hän viimeistelisi jo, mitä jo oli aloittanut.
Mä muistan, kuinka itkin ja mielessäni rukoilin Jumalaa, jotta tämä seuraavan iskun seurauksesta ottaisi minut jo luokseen. Mietin, miten poikani tulisi selviämään, molempien vanhempiensa menetyksestä. Se toi minuun taas uudenlaista kipua. Mä en kestäny ajatusta, etten koskaan saisi enään nähdä lapsiani, enkä mä kestäny ajatusta, miltä pojastani tuntuisi menettää äitinsä sillä tavalla. Nämä ajatukset olivat ainoita selkeitä ajatuksia minulla sillä hetkellä, ja ne antoivat minulle voimaa sinnitellä, mutta huutaa en jaksanut. En jaksanut enään tehdä muuta kuin maata ja ottaa lyöntejä vastaan. Ei mulla enään ollu edes voimia itkeä.
Oli jo aamu ja silloin loppui lyönnit ja hän repi minut makuhuoneeseen sängylle ja jätti mut siihen makaamaan ja laittoi makuuhuoneen oven perästään kiinni. Sen jälkeen olin tajuttomana useita useita tunteja, koska oli ilta myöhä, kun havahduin siihen, kun minua revitään toiseen huoneeseen. Silloin onneksi huomasin, ettei me oltu kahdestaan enään, vaan kaksi hänen ystäväänsä oli tullut meille. Ja lisäksi hän oli soittanut kaksi minun ystävää myös ja mä tiesin, että vihdoin pääsisin pois.
En olisi koskaan aikaisemmin uskonut, että koittaa päivä, kun muistelen tuon vuorokauden tapahtumia hyväksyen ne minun kohtalona, saati sit sitä, että pystyn vihdoin päästään tuosta asiasta elämässäni irti. Mä oon monta kertaa mielessäni ja unissani käynyt tämän vuorokauden läpi. Enkä mä edelleenkään pysty ymmärtään, miten vielä olen tässä tänä päivänä. Uskon, että Ripe oli koko ajan vierelläni suojelemassa minua, jotta pojallani, olisi edes toinen meistä, koska uskon, että sielujamme yhdistää aina rakkaus toisiimme ja rakkaus poikaamme. Ja se rakkaus on niin suuri, että se antoi minulle voimia elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti