Pelko on rakkauden vastakohta

Olen huomannut, että tämän parin sinkku vuoden, ja tämän viimeisen puolen vuoden itsetutkiskelun aikana on yksi asia ainakin mikä minussa ei ole muuttunut, on se, että olen edelleenkin toivoton romantikko, joka uskoo ja odottaa sitä täydellistä ja pyyteetöntä rakkautta, jota itse opetamme myös lapsillemme iltasaduista. Ja jokainen joka minut niin syvällisesti tuntee, tietää, kuinka paljon uskon tähän " Meillä kaikilla on oma sielunkumppanimme". Siis mähän uskon myös siihen, että me jokainen voimme saada elämämme aikana useamman kuin yhden sielunkumppanin. Sielunkumppani ei minusta tarkoita vain rakkautta, vaan myös rakas ystävä voi olla toiselle sielunkumppani. Pääasia, että se rakkaus on pyyteetöntä, ja tällä ihmisellä on ollut merkittävä suhde minuun.

Mä mietin tänään, ennenkuin aloin kirjoittaan tätä artikkelia, että kuinkahan moni lukijoista nyt miettii, että miten toi ihminen kykenee uskoon kaiken kokemiensa ja dramaattisten parisuhteiden jälkeen vielä onnellisiin loppuihin tarinoissa. Ja samalla tuota lausetta kirjoittaessa loppuun, aloin ajatteleen, että vai olenko se minä itse, joka sittenkin kyseenalaistan oman naiivisuuteni? Kyllä mä edelleen olen sen verran romantikko, että uskon löytäväni vielä sen oman onnellisen loppuni tarinalleni. Se on mun ego vain, joka välillä yrittää lietsoa pelkoa sieltä esiin. Pelkohan on rakkauden vastakohta! 

Mä oon pelolla saanu sabotoitua jo kauan omaa elämääni.Mä oon siirtäny sellaisten asioiden tekemistä näinki myöhäksi, joka on minulle intohimo ja jota rakastan. Vain yhden asian takia, koska en ole uskonut itseeni tarpeeksi, eli olen pelännyt, että onko minusta siihen ja mitenkähän ihmiset ottavat minut vastaan? Eihän mulla mennytkään, kuin 12 vuotta, että sain tämän elämänkerrastani kirjoittamisen aikaiseksi. Ja vain, koska epäilen itseäni, eli pelkäsin tehdä jotain sellaista jota rakastan!

Monet ihmiset useasti käyttävät sanaa " pelko " täysin väärässä merkityksessä! Uhkaillen, kiristäen - Tuu niin katotaan, vai pelkääks? on yksi useimpia. Mä en ainakaan henkilökohtaisesti usko, että yksikään ihminen rakastaa lähteä ottaan tai antaan jollekki toiselle turpaan. Mutta, saatan olla väärässäki. Itse ennemmin rakastan ja haluaisin vain rauhaa koko maailmaan.

Ja, sen takia mä varmaan oonkin tällainen ikuinen romantikko, koska suhtaudun rakkauteen ja elämään sellaisella viattomuudella, että toiset ihmiset pitävät minua naiivina. Mutta, ennemmin mä unelmoin ja rakastan, ja yritän pitää itsestäni sen egon tuoman pelon poissa, jotta saan tehdä sellaisia asioita joita rakastan. Sellaiset ihmiset, jotka eivät edes yritä antaa ihmiselle toista mahdollisuutta, että tämä voi luoda sitä rakkautta itselleen ympärille, voivat minun puolesta pysyä sitten poissa tieltä.

 

Kateus on suurimmalla osalla heistä, mikä nostattaa niitä negatiivisia tunteita pinnan alta, eikä kyetä tuntemaan minkäänlaista iloa toisen puolesta. He pitävät sanaa " pelko " useimmiten väärässä merkityksessä. Mutta, kaikilla on lupa tuntea mitä haluavat, kunhan pysyvät poissa minun tieltä. Koska minulla on myös lupa valita keitä haluan ympärilleni. Ja kaikki sellaiset ovat aina tervetulleita, jotka tulevat puhtaalla ja rakkauden täyttämällä sydämellä. Sellaisia mä en koskaan käännytä takaisin.

Tuli kirjoitettua taas yksi artikkeli, jossa on paljon tunteista ja varsinkin rakkaudesta! Mutta se on vaan, sellainen asia, johon suhtaudun aina niin intohimoisesti ja uskoen, että meille kaikille on varmasti tarkoitettu rakkauden täyttämä elämä, jos me vain uskalletaan ottaa se itse vastaan! <3 

 

Syömishäiriö

Olen aloittanut jo pari viikkoa sitten uudestaan lenkkeileen päivittäin n.10 km lenkin, ja jo uutena vuotena lopetin kokonaan lihan syönnin, ja aloin vegetariksi. Mua alko huvittaan, kun vanhin poikani nyt viikonloppuna sanoi minulle, että - Äiti, miten sä voit sanoa, että olet lopettanut lihan syönnin vuoden vaihteessa, ku ethän sä ennen syönyt sitä muutenkaan, koska et aikaisemmin syönyt mitään?!

 

Aloin miettiin sitä, ja tottahan se on etten ennen syönyt juuri ikinä, koska olen koko elämäni kärsinyt syömishäiriöstä. Minulla saattoi ennen mennä useita viikkoja ilman minkäänlaista ruokavaliota. Riitti kun aamulla join kupin pari kahvia. Ja se syömishäiriö ei millään liittynyt päihteisiin. Se ongelma minulla on ollut aina. Pisin aika kun olin syömättä mitään, oli 8 kuukautta, mutta silloinkin jäin koukkuun dieettijuomiin. Vaikka painoin vaivaiset 58kg, ennen sen dieetti pirtelökuurin aloittamista, koin itseni ylipainoiseksi. Ja kun olin sillä dieettijuomalla ollut sen 8kk, oli painoni pudonnut jo 44kg. Mulla on aina ollut jotenkin vääristynyt "minä kuva " itsestäni, kun olen peiliin katsonut. Olin mielestäni aina liian lihava tai liian ruma. Mä en yksinkertaisesti nähnyt sitä, mitä muut ihmiset näkivät.

Kun minulla aloitettiin vähän yli neljä vuotta sitten korvaushoito, se oli elämässäni fyysisesti yksi raskain asia, koska se teki minun kehoni niin sairaaksi sen kahden vuoden ajan. Mulla paino nousi alle puolessa vuodessa 35kg, koska se keräsi kehooni niin paljon nestettä, ja se turvotus oli aivan kauheaa. Mä en oo koskaan tuntenut itseäni niin rumaksi, mitä mä silloin tunsin. Se meni jo siihen pisteeseen, etten kyennyt itkemättä katsomaan itseäni peilistä. Sain niin hirveitä hermoromahduksia, että aloin peilin edessä itkeen ja huutaan, että mä tapan itseni jos en saa painoa tippumaan. Mä kävin sen kahden vuoden ajan viitenä päivänä viikossa salilla, josta kahtena päivänä viikossa Zumbassa, mutta mun paino vaan nousi ja nousi. Jätin syömisen kokonaan pois, vaikken useasti silloinkaan syönyt, mutta silloin masennuin niin, etten halunnut syödä ollenkaan.

 

Sanoin hoitavalle lääkärille asiasta, muttei nesteenpoistolääkkeitä saanut määrätä korvaushoitopotilaille, koska ne saattaisivat vääristää seulojen tuloksia. -Ja paskat! Menin lopulta jo Rovaniemelle yksityiselle lääkärille, koska se turvotus oli niin paha jaloissani, etten kyennyt enää kävelemään ilman keppiä. Siellä lääkäri onneksi huomasi välittömästi, että jokainen nivel polvista varpaisiin saakka olivat tulehtuneet tämän hoidon takia, ja hän laittoi minulle lähetteen magneettikuviin ja lisäksi konsultoi minun hoitavaa lääkäriä, että tämä hoito koituu minun kohtaloksi, jos ei sitä vaihdeta toiseen. Hän vain totesi, että hyvä että tulit, koska kohta et olisi kävellyt enää metriäkään! Paino oli noussut jo 97kg sen neste määrän takia.

 

Aloin yskiin nestettä, koska tuntui, että keuhkoissani on vettä, ja minulla oli tulehdus jo äänihuulissakin, enkä kyennyt puhumaan pariin kuukauteen, kun kuiskaen. Ja lopulta suulääkäri laittoi minut kahdeksi viikoksi puhekieltoon. Täytyy myöntää, etten ikinä aikaisemmin ole ollut niin kauaa puhumatta, mikä varmaan oli ihanaa musiikkia muiden korville :) Hoitava lääkäri ei tehnyt asialle mitään! Ei vaihtanut hoitoa, eikä edelleenkään suostunut määräämään nesteenpoistolääkkeitä. Lopulta lopetin hoidon! Mulla mitta tuli siihen pisteeseen, että ennemmin valitsen oman terveyteni takaisin. Kaikille se hoito ei vaan yksinkertaisesti sovi. Heti hoidon loputtua meni kaksi kuukautta, kun paino lähti laskeen ja jo kahden kuukauden päästä se tippui 19kg ja siitä jatkoi tippumistaan. Ei kai se nyt niin yllättävääkään ole, että tippui sitä vauhtia, koska se hoito oli aiheuttanut minulle niin syvän masennuksen, ja laukaissut syömishäiriön.

Mulla syömishäiriö on ollut jo lapsesta saakka, ja se on elämässäni mielestäni ollut nyt pienin huoli verrattuna muihin ongelmiini, ja en sen vuoksi ole sitä hoitanut. Olihan minulle laitettu vuosien varrella useita lähetteitä ravitsemusterapeutille, mutten koskaan sitä katsonut aiheelliseksi. Heti kun aloitin tämän vegetari-elämäntyylin, aloin syödä päivittäin erilaisia ruokia ja salaatteja. Huomasin että näköni parantui ja aloin syömään säännöllisesti ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana! Tämä on ensimmäinen kerta, kun lapsetkin jopa ovat huomanneet, että mä syön.

 

Alussa alkoi niin naurattaan, kun joku heistä, joko omat tai veljen lapset, aivan ihmeissään ja suu ammollaan seurasivat, ja tokasivat, että minä syön! Siskonikin sanoi minulle tänään, että hän on huomannut, että elän nyt terveellisemmin kun koskaan ennen, ja sen näkee minun kasvoilta, kuinka paljon terveellisemmän näköinen olen. Mä muistan, kun siskoni patistaen yritti saada minua ennen syömään erilaisia ja terveellisiä ruokia. Ja yritti selittää minulle, että jos mä syön oikein, niin saan myös painonikin pysymään normaalina, mutta enhän mä sitä silloin uskonut. Tänään huomasin, kuinka paljon joka päivänen lenkkeily, jooga ja terveellinen ruokatapa ovat lyhyessä ajassa vaikuttanut kroppaani.

 

Ensimmäistä kertaa 37 vuoteen elämässä mä syön joka ikinen päivä! Mä ensimmäistä kertaa elämässäni asun yksin, olen sinkku, olen onnellinen, ja elän terveellistä elämää. Mä en ole riippuvainen muista ihmisistä, päihteistä, miehistä, enkä siitä, että painoni pysyisi 45kg. Ensimmäistä kertaa elämässä mä elän itseäni varten ja voin paremmin kuin koskaan!

Itseni vuoksi!

Mä olin tänään lenkillä ja siinä kävellessäni huomasin, kuinka mun aivot alko taas raksuttaan omaa tahtiaan. Aloin mielessäni heitellä itselleni kysymyksiä kysymysten perään ja samaan aikaan mielessäni vastasin niihin. Heti kysymyksen perään tuli vastaus ja sen perään uusi kysymys.

- Miksi en ole aikaisemmin käyttänyt taitojani?

- Koska koin, ettei minulla ole ketään, jonka vuoksi itsestäni antaisin ulos enempää.

- Minkä takia tarvitsen jonku, jonka vuoksi antaisin itsestäni enemmän?

- Miksi minä itseni takiakaan sitä tekisin.

- Miksi et tekisi itsesi vuoksi parempaa?

- Koska en sillä hetkellä kokenut antsaitsevani parempaa.

- Minkä vuoksi koit ettet ansaitse parempaa?

- Koska joskus joku on minulle sanonut niin!!!

Ja toi viimeinen vastaus kolahti muhun!

 

Kävellessäni niitä kysymyksiä ja vastauksia oli enemmän, mutta siinä sen verran, että ymmärtää mistä on kyse. Sillä hetkellä kun vastasin itselleni mielessäni, että - joskus joku on sanonut minulle, etten ansaitse parempaa, tajusin ensimmäistä kertaa, etten mä tarvi aina jotain toista henkilöä, jonka vuoksi tekisin jotain, joka tuo minulle parempaa, vaan voin kerrankin yrittää itseni takia luoda itselleni jotain, mikä tuo minulle iloa ja onnea elämään.

 

Mä oon koko elämäni ajan yrittäny jonku muun vuoksi, kun itseni aina itseäni kehittää, ja luoda heidän tyyliin sitä parempaa. Sitä mitä he sillä hetkellä ovat tarvineetkaan. Mä en oo koskaan aikaisemmin tehnyt itseni vuoksi mitään suurta ja parempaa, vaan olen aina tehnyt asiat joko lasteni tai sen hetkisen miehen vuoksi.

Tämä on ensimmäinen kerta kun oikeasti tajusin tuon asian niin, että se kunnolla kolahti muhun. Ja tänään mä päätin, että seuraava suuri asia jonka teen, teen sen itseni vuoksi. Mä en tarvitse miestä vierelle, jotta loisin itselleni paremman tulevaisuuden tai pääsisin pois jostain vanhasta huonosta tavasta. Mä en tarvitse aina lapsia tekosyyksi, jos haluan tavoitella itselleni parempaa! Kerranki mä teen jotain hyvää, joka on ainoastaan itseni vuoksi ja oman tulevaisuuteni parantamiseksi! Ei ole itsekästä haluta itsensä vuoksi iloa ja onnea, mutta mä en ymmärrä miksi en ole aikaisemmin osannut katsoa asioita niin? Ehkä juuri siksi, että joskus joku on sanonut minulle, että on itsekästä ajatella niin!

Se miksi halusin kirjoittaa tämän ja tuoda julki oli, koska koin tämän itselleni tärkeäksi ja halusin kirjoittaa sen muistuttaakseen itseäni, jos joskus ajattelen taas, että ainoa miksi ansaitsisin itselleni parempaa on toisen ihmisen kautta. Niin voin käydä lukemassa ja muistuttamassa, etten tarvi ketään toista halutakseni itselleni parempaa!

 

- Voin tehdä joskus jotain suurta ja parempaa myös itsenikin vuoksi!

Tyttäreni

Aloin eilen puhumaan 12 vuotiaasta tyttärestäni Katasta, eräälle ystävälleni, jonka olen tuntenut kahdeksan vuotta, ja olin ihmeissäni, kun tämä kysyi, että onko sinulla tytärkin? Sen jälkeen aloin miettimään, että nyt viimeisen vuoden aikana, useampi ihminen, jotka olen tuntenut jo vuosia, ovat kysyneet minulta samaa, kun olen alkanut Katasta puhumaan.

 

Siis mä olen tiedostanut sen itselleni, etten ole puhunut hänestä ulkopuolisille ihmisille juuri ollenkaan. Ainoastaan lähimmäisille ystävilleni. Mutta tämä on johtunut siitä, koska minulla meni vuosia, ennenkuin kykenin keskustelemaan hänestä samalla lailla, kuin pojistani, edes perheeni kanssa, koska se oli niin vaikea aihe minulla silloin keskustella. Vaikka mä rakastankin Katan sijaisvanhempia, ja pidän heitä perheenäni. Ja rakastan tytärtäni yli kaiken. Silti minulla kesti aikaa, hyväksyä tämä tilanne ensin itselleni, ja se oli monen vuoden prosessi. Ja olen niin onnellinen, että tästä perheestä on tullut minulle, kuin oma.

 

Minulla meni vuosia, ennen kuin uskalsin antaa itseni ajatella Kataa, kuin tytärtäni. Koska joka kerta, kun häntä ajattelin, se teki niin kipeää. Ja sen vuoksi en hänestä juuri kenellekkään puhunut. Pidin sen tunteen niin syvällä piilossa, jotta se ei vain satuttaisi minua.

 

Mä oon elämäni aikana kokenut niin paljon menetyksiä, ja joka kerta se on ollut yhtä vaikeaa. Ja sen vuoksi yritin jopa joksikin aikaa hänet unohtaa. Koska, silloin se pelkkä ajatuskin siitä, että minun tyttäreni kutsuisi jotain toista naista äidiksi, ja joku toinen nainen saisi kasvattaa hänet omanaan, viilsi minua sielusta niin, että koin sen aiheen paremmaksi ennemmin unohtaa, kun menettää ja rakastaa. Olemme Katan kanssa saatu rakennettua äiti - tytär suhdettamme syvällisemmäksi, mutta siinä meni vuosia, ennen kun näin kävi.

 

Mä muistan, kun olimme tässä jo jokin vuosi sitten yhdessä siskoni, poikieni ja tämän sijaisperheen kesken eräässä leikkipuistossa. Ja poikani ja veljeni kaksoset leikkivät Katan kanssa ja minä lähdin heidän kanssa trampoliineille hyppimään. Me oltiin aloitettu jo vuosia aikaisemmin tietenkin rakentamaan tätä suhdetta Katan kanssa, ja siinä leikkiessämme Kata huusi minulle, että - Äiti tule laskeen minun kanssa mäkeä, ja siinä samalla tuntui kun sydämeni olisi lyönnyt yhden ylimääräisen lyönnin.

 

Siis tiesinhän minä, että hän kutsui minua aina äitiksi, mutta se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun olin kuullut hänen sanovan niin minulle.  Silloin tajusin, kuinka paljon häntä rakastin, koska vihdoin uskalsin itseni antaa muistella häntä tyttärenäni. Mä blokkasin vuosi kausia, sitä ajatusta, että hän oli minulle yhtä rakas kun poikani, koska, joka kerta se söi sieluani, että en voinut häntä rakastaa kuin itse olisin halunnut.

 

Vaikka toi saattaakin kuulostaa raaalta, mutta ihminen ei voi ymmärtää, jos ei tiedä, mitä minä olen elänyt ja kokenut. Jokaisella ihmisellä on omat rajansa, mihin saakka antaa itseään satuttaa, ja minun lapset ovat aina olleet minun koko elämäni. Kun äitiltä viedään hänen ainoa tyttärensä, yksikään ihminen, joka tätä ei ole kokenut, ei pysty edes ymmärtämään, kuinka suuren rakkauden elämästään menettää.

 

Mä oon vihdoin päässyt sellaiseen pisteeseen elämässäni, että olen kyennyt hyväksymään tämän asian niin, että olen saanut antaa sellaiselle perheelle tyttären, joka ei itse lapsia kykene saamaan. Ja tämä posiitivinen ajattelu tapa on tuonut minulle turvaa, että uskallan antaa itseni Kataa rakastaa, kuin äidin kuuluukin, ilman että se minua satuttaa. Ja tämä on tuonut meitä yhteen enemmän, kun koskaan aikaisemmin. Ja olen kiitollinen tälle perheelle, että he ovat antaneet Katalle turvaa ja rakkautta, ja vanhemmat, joita kutsua isäksi ja äidiksi. Koska pääasia kuitenkin on, että Kata on onnellinen ja häntä rakastetaan.

 

Siltikin hän tulee aina olemaan minun tyttäreni. Ja saan, ja annan itseni häntä rakastaa, vaikka välillä etäältäkin. Pääasia, että hän itse tietää ja kokee, että hänellä on perhe myös kauempanakin, joka häntä aina rakastaa.

 

 

 

Helvetilliset 12 tuntia!

Tän mun elämänkerta blogin lisäksi, oon aloittanut vuosien tauon jälkeen uudestaan avaan tietoisuuttani ja " kolmatta silmääni " Enkelikoulutusten ja meditaation avulla. Mulla meni ensimmäiset kaksi kuukautta, että osasin hyväksyä ja päästää irti kaikesta pahasta, mitä mun menneisyydessä on ollut. 

Mä en olisi aikaisemmin uskonut, että joskus pystyisin myös ymmärtämään ja hyväksymään, mitä joku niin rakas minulle silloin, niin pahaa kykeni tekemään. Meillä oli muuten ollut niin upea suhde monta vuotta. Ja luulin, että tultaisiin oleen aina yhdessä.mKoskaan en olisi uskonut, että joku, joka on luvannu rakastaa sua lopun elämäs, jättäisi ihmiseen, niin syvät arvet, että kantaa pelkoa sisällään lopun elämän.

Me lähettiin vain vuokraan keskustasta leffaa illaksi, ja bussista poistuessamme, miehelleni tuli puhelu, joltain hänen uudelta tuttavuudeltaan. Ja hänen piti vain käydä kylässä ja tulla kahden tunnin päästä kotia. Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen kaksi tuntia kestikin viisi vuorokautta. Ja seuraava vuorokausi, tulisi oleen, elämäni pahin painajainen.

Olin ystävättäreni kanssa kotona, ja tiesin, että hän tulisi kohta, ja pelkäsin jo odottaessani, koska eräs ystäväni oli juuri soittanut minulle. Mä sanoin ystävättärelleni monta kertaa, että älä please missään vaiheessa jätä minua hänen kanssaan nyt yksin. Mutta ei ehtinyt kun ovi aueta, ja mieheni heitti jo tätä ulos. Mä yritin päästä hänen mukaansa. Ja mieheni laittaessa ovea kiinni, liikutin huuliani äänettömästi...- Auta mua!

En ehtiny astua askeltakaan, käännyin vain ja tunsin lujan iskun päässäni ja tipahdin maahan. Jo siitä ensimmäisestä iskusta, menetin hetkeksi tajuntani, mutta hän läpsi kasvojani ja seuraavaksi kuulin: - Luuleks sä, että mä päästän sut näin vähällä.

Mieheni oli ollut koko viikon sekasin, muttei se ole mikään syy. Siitä alkoi seuraavat 12 tuntia silkkaa helvettiä. Ja sen 12 tunnin aikana menetin useamman kerran tajuntani hetkeksi, ja neljä tuntia on täysin pimeää. Niistä neljästä tunnista en muista tänäkään päivänä vielä mitään. Silloin tällöin on tullut mielikuvia, mutta niistäkään en ole varma, ovatko ne mielikuvat tulleet jonku painajaisunen myötä, vaiko totta.

Mulla oli koko kroppa ja pää täynnä isoja mustelmia ja patteja. Peiliin katsoessani, en tunnistanut enään edes omia kasvojani. Hiukseni olivat kuin punaisella värillä värjätty, vaikka oikeasti olin blondi. Mä olin aivan varma, etten koskaan enään tulisi näkemään kauniita lapsiani. Ja mä itkin sen vuoksi enemmän pelosta, kuin miltä se kipu tuntui jokaisen mailan iskun, lyönnin tai potkun seurauksesta. Se ajatus, etten saisi enää koskaan pitää poikaani sylissä, toi minuun pelkoa enemmän, entä ajatus kuolemasta, mutta se sama asia, loi minuun varmaan samalla sitä sisua.

Se oli kokonaiset 12 tuntia putkeen, yhtä mittaista kidutusta. Kun hän ei jaksanut enään nyrkeillä lyödä, hän alkoi potkia. Ja kun hän siihen väsyi, alkoi tuleen golf mailasta. Ja suuri osa niistä kohdistui päähän. Tottakai mä yritin maatessani maassa, käsillä suojella päätä. Ja sen vuoksi, vasen käteni oli pieniä hiusmurtumia sen seurauksesta täynnä. Edes vesilasia en pystynyt ensimmäisen viikon aikana pitään kädessä.

Muistan, kun usean iskun ja potkun myötä, itkin ja huutaen kutsuin äitiäni. Vaikka todellisuudessa tiesin, että hän on toisella puolella Suomea. Sen jälkeen voimani olivat niin loppu, etten enään edes jaksanut kivusta huutaa. Mä olin useaiden tuntien jälkeen, jo niin siitä kivusta turta ja henkisesti ja fyysisesti loppu. Ihan pienen pienillä voimilla pysyin tajuissani.  Ja muistan kun maassa makaessani, katsoin seinälle ja vilkaisin kelloa. Kello oli 07.00 aamulla ja mieheni oli tullut kotia edellis iltana kahdeksalta. Mä olin jo niin väsynyt siihen kipuun ja olin ihan täysin loppu ja halusin, että hän jo vihdoinkin päästäisi minut kärsimyksistä. Nyt en tarkoittanu pakoa kotoa, vaan jotta hän viimeistelisi jo, mitä jo oli aloittanut.

Mä muistan, kuinka itkin ja mielessäni rukoilin Jumalaa, jotta tämä seuraavan iskun seurauksesta ottaisi minut jo luokseen. Mietin, miten poikani tulisi selviämään, molempien vanhempiensa menetyksestä. Se toi minuun taas uudenlaista kipua. Mä en kestäny ajatusta, etten koskaan saisi enään nähdä lapsiani, enkä mä kestäny ajatusta, miltä pojastani tuntuisi menettää äitinsä sillä tavalla. Nämä ajatukset olivat ainoita selkeitä ajatuksia minulla sillä hetkellä, ja ne antoivat minulle voimaa sinnitellä, mutta huutaa en jaksanut. En jaksanut enään tehdä muuta kuin maata ja ottaa lyöntejä vastaan. Ei mulla enään ollu edes voimia itkeä.

Oli jo aamu ja silloin loppui lyönnit ja hän repi minut makuhuoneeseen sängylle ja jätti mut siihen makaamaan ja laittoi makuuhuoneen oven perästään kiinni. Sen jälkeen olin tajuttomana useita useita tunteja, koska oli ilta myöhä, kun havahduin siihen, kun minua revitään toiseen huoneeseen. Silloin onneksi huomasin, ettei me oltu kahdestaan enään, vaan kaksi hänen ystäväänsä oli tullut meille. Ja lisäksi hän oli soittanut kaksi minun ystävää myös ja mä tiesin, että vihdoin pääsisin pois.

En olisi koskaan aikaisemmin uskonut, että koittaa päivä, kun muistelen tuon vuorokauden tapahtumia hyväksyen ne minun kohtalona, saati sit sitä, että pystyn vihdoin päästään tuosta asiasta elämässäni irti. Mä oon monta kertaa mielessäni ja unissani käynyt tämän vuorokauden läpi. Enkä mä edelleenkään pysty ymmärtään, miten vielä olen tässä tänä päivänä. Uskon, että Ripe oli koko ajan vierelläni suojelemassa minua, jotta pojallani, olisi edes toinen meistä, koska uskon, että sielujamme yhdistää aina rakkaus toisiimme ja rakkaus poikaamme. Ja se rakkaus on niin suuri, että se antoi minulle voimia elää.