Tunnevyöry

Nyt viimeisen vuoden aikana olen käynyt melkoiset tunne vyöryt läpi. Ja ensimmäinen tunne mitä tunsin, sitten Jimin muuton jälkeen oli tietenkin kieltäminen ja viha. Ei vihaa itseäni kohtaan, vaan viranomaisia jotka aiheuttivat sen eron meidän välille. Muistan vieläkin, kuinka heidän puhelinsoiton jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, tunsin itseni petetyksi ja hämmentyneeksi, koska siitä oli kulunut aikaa, kun en viimeksi itse kyennyt hallitsemaan elämääni, ja olin kuin "vailla päämäärää", enkä tiennyt edes suuntaa mihin kääntyä saatikaan miten. 

Seuraavina päivinä tuli se suunnaton suru, jonka nopeasti sain käännettyä kieltämiseksi ja vihaksi. Se oli minulta helppoa, koska olinhan tehnyt niin jo vuosia aiemmin, ennen kuin Jimi oli edes syntynyt. Ja Deja vu -vuosikymmen myöhemmin!

Se on niin helppo uskotella itselle ja muille, että - Tällä kertaa en anna asioiden mennä niin pitkälle kuin viimeksi, mutta totuus on se, että vaikka mä kuinka lupasin itselle ja perheelleni asioiden järjestyvän, mä tiesin omassa takaraivossa entuudesta, että jos sossut jotain päättää, eivät he päätään käännä, oli mulla kuinka suuri joukko tahansa takana ja pitämässä puolia. Ja kun mä vihdoin sen tosiseikan suostuin itselleni myöntämään, mä tiesin, että se olisi taas mun lopun alkua vasta, -Seuraavaksi tulee itsetuhoisuus…

Seuraava vuosi menikin tuhoamalla täysin sen kovan työn tuloksen, jonka olin rakkauden voimalla perheemme eteen rakentanut, itseäni ja lapsiani varten, ja ne viimeiset rippeetki omasta elämänhalusta oli vain kaukainen muisto siitä, että joskus elin ja rakastin.

Mutta ei huolta siitä, että muistaisin enää kauaa…

Tiesinhän mä hyvin, mikä auttaa unohtaan ja piankin voisin taas iloita ja nauraa. Vaikken mä mitään enää oikeasti tuntenutkaan. Se riitti kuhan oli edes joku syy miksi ja mille nauraa. Ei kukaan kuitenkaan huomaa sitä eroa olenko oikeasti iloinen. Ja silloin kun oli syy nauraa, ihan vain hetkeksi unohdin, minkä vuoksi omaa kuolemaani koko ajan ajattelin. 

En hautonut kuitenkaan mitään itseni surmaamista, vaan se oli mun tapa rangaista itseäni omasta itsekkyydestä, miten olin antanut itseni ennemmin unohtaa kun taistella sen vuoksi mitä rakastaa, ja siksi mielessäni annoin jokainen hetki itsestäni osan kuolla.

Mutta oli yksi asia mitä en ollut osannut odottaa. Se, että vierelläni olikin ihminen, joka pystyi katsomaan kaiken sen itseaiheutetun pahan läpi ja edelleen jaksoi minuun uskoa. Hän repi minua ylös maasta jopa silloin, kun kaikki muut jo olivat luovuttaneet ja unohtaneet ja se loi minuun taas uutta halua tuntea rakkautta ja onnea.

Pala palalta aloin itseäni kokoamaan. Helppoa se ei ollut, mutta halusin niin kovasti oppia itseäni uudestaan rakastaa. 

Vaikeinta oli päästää irti siitä tunteesta, kuinka itseäni vihasinkaan. En siksi, että syyttäisin enää ketään muuta menetyksestäni, vaan siksi, koska minun oli niin vaikea antaa itselleni lupa, että joku minua vielä voisi rakastaa. 

Oli aika päästää menneistä irti ja annoin itselleni luvan muistaa. Viimeisten kahden kuukauden aikana surin enemmän menetyksiä ja kuolemaa kuin koko vuosikymmenen. Ja koko sen matkan ajan tukenani oli minulla se muisto, että joku halusi minulle vain parasta. 

Kun nyt mietin mitä kaikkea olenkaan joutunut elämässäni kokemaan, en päivääkään vaihtaisi pois. Olen oppinut elämästäni ja siten löytänyt itseni ja elämäntehtäväni. Eikä ykskään kirkko taikka koulu sellaista surua ja menetystä minulle osaisi opettaa, mitä minun oma elämä.