Tunnevyöry

Nyt viimeisen vuoden aikana olen käynyt melkoiset tunne vyöryt läpi. Ja ensimmäinen tunne mitä tunsin, sitten Jimin muuton jälkeen oli tietenkin kieltäminen ja viha. Ei vihaa itseäni kohtaan, vaan viranomaisia jotka aiheuttivat sen eron meidän välille. Muistan vieläkin, kuinka heidän puhelinsoiton jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, tunsin itseni petetyksi ja hämmentyneeksi, koska siitä oli kulunut aikaa, kun en viimeksi itse kyennyt hallitsemaan elämääni, ja olin kuin "vailla päämäärää", enkä tiennyt edes suuntaa mihin kääntyä saatikaan miten. 

Seuraavina päivinä tuli se suunnaton suru, jonka nopeasti sain käännettyä kieltämiseksi ja vihaksi. Se oli minulta helppoa, koska olinhan tehnyt niin jo vuosia aiemmin, ennen kuin Jimi oli edes syntynyt. Ja Deja vu -vuosikymmen myöhemmin!

Se on niin helppo uskotella itselle ja muille, että - Tällä kertaa en anna asioiden mennä niin pitkälle kuin viimeksi, mutta totuus on se, että vaikka mä kuinka lupasin itselle ja perheelleni asioiden järjestyvän, mä tiesin omassa takaraivossa entuudesta, että jos sossut jotain päättää, eivät he päätään käännä, oli mulla kuinka suuri joukko tahansa takana ja pitämässä puolia. Ja kun mä vihdoin sen tosiseikan suostuin itselleni myöntämään, mä tiesin, että se olisi taas mun lopun alkua vasta, -Seuraavaksi tulee itsetuhoisuus…

Seuraava vuosi menikin tuhoamalla täysin sen kovan työn tuloksen, jonka olin rakkauden voimalla perheemme eteen rakentanut, itseäni ja lapsiani varten, ja ne viimeiset rippeetki omasta elämänhalusta oli vain kaukainen muisto siitä, että joskus elin ja rakastin.

Mutta ei huolta siitä, että muistaisin enää kauaa…

Tiesinhän mä hyvin, mikä auttaa unohtaan ja piankin voisin taas iloita ja nauraa. Vaikken mä mitään enää oikeasti tuntenutkaan. Se riitti kuhan oli edes joku syy miksi ja mille nauraa. Ei kukaan kuitenkaan huomaa sitä eroa olenko oikeasti iloinen. Ja silloin kun oli syy nauraa, ihan vain hetkeksi unohdin, minkä vuoksi omaa kuolemaani koko ajan ajattelin. 

En hautonut kuitenkaan mitään itseni surmaamista, vaan se oli mun tapa rangaista itseäni omasta itsekkyydestä, miten olin antanut itseni ennemmin unohtaa kun taistella sen vuoksi mitä rakastaa, ja siksi mielessäni annoin jokainen hetki itsestäni osan kuolla.

Mutta oli yksi asia mitä en ollut osannut odottaa. Se, että vierelläni olikin ihminen, joka pystyi katsomaan kaiken sen itseaiheutetun pahan läpi ja edelleen jaksoi minuun uskoa. Hän repi minua ylös maasta jopa silloin, kun kaikki muut jo olivat luovuttaneet ja unohtaneet ja se loi minuun taas uutta halua tuntea rakkautta ja onnea.

Pala palalta aloin itseäni kokoamaan. Helppoa se ei ollut, mutta halusin niin kovasti oppia itseäni uudestaan rakastaa. 

Vaikeinta oli päästää irti siitä tunteesta, kuinka itseäni vihasinkaan. En siksi, että syyttäisin enää ketään muuta menetyksestäni, vaan siksi, koska minun oli niin vaikea antaa itselleni lupa, että joku minua vielä voisi rakastaa. 

Oli aika päästää menneistä irti ja annoin itselleni luvan muistaa. Viimeisten kahden kuukauden aikana surin enemmän menetyksiä ja kuolemaa kuin koko vuosikymmenen. Ja koko sen matkan ajan tukenani oli minulla se muisto, että joku halusi minulle vain parasta. 

Kun nyt mietin mitä kaikkea olenkaan joutunut elämässäni kokemaan, en päivääkään vaihtaisi pois. Olen oppinut elämästäni ja siten löytänyt itseni ja elämäntehtäväni. Eikä ykskään kirkko taikka koulu sellaista surua ja menetystä minulle osaisi opettaa, mitä minun oma elämä.

Elämän opetus 2

Halusin kirjoittaa tämän tarinan, koska tässä artikkelissa on juuri se tarinan opetus lopussa, jonka varsinkin minun, olisi pitänyt jo oppia näiden monien kiduttavien vuosien aikana. Minun rakas kaksoissiskoni on jo vuosikymmenen ajan jauhannut minulle siitä, kuinka sinisilmänen oon ja liian kiltti sellaisissa asioissa, joissa minua satutetaan eniten. Mutta kuten Anni aina sanoo: Että heti kun kyse on ihmisestä joka on minulle tärkeä niinkuin hän, niin heti olen kuulema selvittämässä asioita nyrkeillä. 

 

No onneksi tällä kertaa, kyse on omasta kiltteydestä joka lopulta johti siihen, että minähän tässä tulin kusetetuksi suoraan suomen kielellä, ja kenempä muunkaan, kun sellaisten ihmisten, joita luulin ns. ystäviksi. Nyt en halua edes muokatuilla nimillä ketään tässä mainita, koska niinkuin aina, haluan uskoa edelleen ihmisistä sitä parasta. Koska mä tiiän, että vaikka nämä kaksi minua satuttivatkin, niin se ei heistä tee mitään pahoja, vaan muistuttivat minua siitä, että hekin ovat vain ihmisiä jotka tekevät virheitä. Mutta se, että osaako myöntää omat virheensä ja omaksua ne, määrittelevät meidät kaikki mihin lokerikkoon meidän periaatteet perustuvat?

 

Nyt en halua yksityiskohtaisesti kertoa asioita, vaan haluan tuoda tarinan pointin esille, joka on se, että oikeat ystävät ovat muutenkin niin harvassa, niin kannattaako antaa oman ahneuden tulla ystävyyden tielle?

Omasta mielestä, jos kyse on oikeasta ystävyydestä tai siitä, että onko ollut koko ajan oma aito itsensä ja aikomukset kuitenkin on olleet hyvät ja tarkoitusperäiset, niin silloin ei saisi antaa oman egonsa takia minkään tulla ystävyyden väliin, vaan silloin asioiden pitäisi olla sovittavissa kaikkien etujen mukaisesti. Mutta tämähän on vain taas minun mielipiteeni. Meillä kaikilla on omamme ja meillä on oikeus siihen.

 

Siis jos joku, niin minä ainakin olen tehnyt niin paljon virheitä ja huonoja valintoja elämässäni, mutta se pointti onkin se, että opinko minä omista virheistäni mitään uutta, vai toistanko samaa kaavaa uudestaan ja uudestaan piittaamatta siitä ketä satutan tai kenen välejä sekoitan? Mä olisin tekopyhä, jos väittäisin, että minä olen ollut enkeli ja muut ovat toimineet väärin - Ja paskat! Minä kyllä myönnän ja omaksun omat virheeni!

 

Se mikä minua vituttaa ja pelottaa eniten on sellaisen ihmisen menetyksen pelko, joka on alusta asti ja aidosti ollut oma itsensä ja tuonut omat mielipiteensä esille, ja mitä minä tein? En taaskaan kuunnellut tai halunnut uskoa, että tämä ihminen voisi olla oikeassa, kuten useita kertoja aikaisemmin saman kaltaisissa asioissa. Mä olin taas niin hyvänuskoinen, että sysäsin sivuun sellaisen ihmisen varoitukset, jotka ovat yleensä aina olleet minun parhaakseni.

 

Ja mikä on tämän tarinan opetus?

- Mieti useammin kuin kaksi kertaa kehen luotat. Koska joku päivä saatat huomata, että sinulla OLI koko ajan se ihminen vierellä, joka sinusta välitti oikeasti ja aidosti!